Minkä passisi hylkäät?

…tai tai kaksoiskansalaisen vapaamuotoinen pohdinta pelosta ja luottamuksesta

Русскоязычную версию блога можно прочитать ЗДЕСЬ.

Pari vuotta sitten eräs hyvä venäläistaustainen ystäväni, joka oli silloin yhteiskunnallisesti aktiivinen ja pyrki erityisesti edistämään ja kehittämään venäjänkielisen yhteisön kotoutumista, pyysi minut luonaalle keskustellakseen ”tärkeästä asiasta”. Puhelimessa hän ei suostunut asiaansa avaamaan ja kuulosti verrattuna hänen tavallisen rentoon olotilaansa jotenkin harvinaisen jännittyneeltä.

Lounaan ääressä sain kuulla tarinan, jonka takia menetin sen hetkisen ruokahaluni.

Ystäväni siis kertoi seuraavan:

Hänen ollessaan yksin kotonaan rivitalossa soi ovikello. Hän lähti avaamaan oven sen tarkemmin katsomatta, kuka oven takana on. Kuistillä oli tuntemattomia mieshenkilöitä, ja niitä näytti olevan enemmän kuin yksi. Tulijoiden määrän epäilyttämänä ystäväni yritti vetää oven kiinni, mutta rakoon työntyi kenkä. Korostuksettomalla venäjän kielellä ystävältäni vaadittiin hillitsemään hänen aktiivisuuttaan suhteessa Suomen venäjänkielisiin, tai muuten hänen Venäjän puolella asuvalle äidilleen aiheutuisi ongelmia. Tuntemattomat osoittivat tietävänsä ystäväni äidin kotiosoitteen ja puhelinnumeronkin. Sen jälkeen porukka poistui paikalta autolla — moottorin äänestä päätellen.

Ystäväni ei nähnyt kunnolla tunkeilijoiden kasvoja eikä heidän autonsa rekkaria — hän oli niin šokissa, ettei edes hoksannut katsoa millä autolla he lähtivät. Eikä hän uskonnut poliisin pystyvän tekemään asialle mitään niin laihoin todistein. Rikosilmoitus jäi häneltä sen takia tekemättä.

Kuultuani tämän olin pois tolaltani viikkokausia. Kielsin miestäni ja etenkin lastani avaamasta ovea katsomatta tarkoin sivuikkunasta, kuka kuistilla on. Hermostuin muutenkin jokaisesta ovikellon kilahduksesta. Opin valmiiksi lauseen, jolla soittaessa hätänumeroon saisin poliisipartion saapumaan mahdollisimman nopeasti paikalle. Valmistauduin henkisesti napsauttamaan mahdollisista tunkeilijoista kuvat ja tekemään tallenteet. Mietin jopa rengasraudan tai talikon siirtämistä eteiseen varmuuden vuoksi.

Myös aloitin entistä tiukemmin seurata Venäjän ulkopoliittisia liikkeitä ulkovenäläisten yhteisöjen suhteen, sillä tajusin, että minuun tai läheisiini sattaa kohdistua sellainen toiminta, joka voi hyvin konkreettisella tavalla vaarantaa minun ja läheisteni tulevaisuutta — ei suinkaan uran tai asemani suhteen vaan mielenterveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta.

Seurantani tuloksena minulla muodostui käsitys Venäjän harrastamasta ulkovenäläisiin kohdistuvasta politiikasta, minkä nyt tässä kirjoituksessa jaan. En usko tarjoavani mitään uutta purtavaa alan asiantuntijoille, mutta laaja yleisö ehkä tästä selostuksestani hyötyy.

Venäjällä on kansalaisista omiva ote. Tätä todistavat jo byrokraattisten menetelmien monimutkaisuus ja vaativuus: jokaista toimea varten tarvitaan paljon huolella täytettyjä papereita, runsaasti aikaa, usein myös tuntuvia käsittelymaksuja ja päälle aimo tukku tuhoutuneita hermosoluja. Ylivoimaisen byrokratian ansiosta Venäjän kansalaisen status saa niin sanotusti käänteisen arvon: niin suurella vaivalla ylläpidettävästä statuksesta on paradoksaalisesti vaikeampi luopua. Itse luopumisenkin menetelmä on tehty vaikeaksi ja vaatii paljon paperityötä sekä luopumisen henkilökohtaisten syiden kirjallista esittämistä, eikä positiivinen, eli luopumista salliva päätös ole tässä tapauksessa mikään itsestäänselvyys.

Omiminen ja omaaminen näkyvät myös vallitsevassa isänmaallisuuden mallissa: Venäjän kansalaisella nähdään olevan Isänmaalle — Äidinmaalle, niin sanottua moraalista velkaa jo siksi, että hän saattoi syntyä Venäjän maaperälle. Kansanomaisesti sanoen, jos syntyminen Suomessa on lottovoitto, niin syntyminen Venäjällä on elinkautisen lainan ottamista. Venäläisellä on Äiti-Venäjälleen velkaa paitsi itse syntymisestä myös kasvatuksesta, opiskelusta, sodan voittamisesta vuonna 1945, vuoden 1961 avaruuslennosta ja näin pois päin… ylipäätänsä siitä, että hänellä saattoi olla kunnia kuulua tähän hienoon, ainutlaatuiseen ja suureen kansaan sekä puhua rikasta ja kaunista venäjän kieltä. Kärjistän, kyllä — mutta aika lievästi. Tämän takia venäläisen muuttaminen toiseen maahan tulkitaan Venäjällä paitsi eräänlaisena velvollisuuksien pakenemisena myös ihmisen vastentahtoisena valintana, osan ja arvan epäsuotoisana päätöksenä itse ihmisen puolesta. Asenne ilmenee esimerkiksi ulkovenäläisten tunnuslaulussa

 

Hän, kenet kohtalonsa on maailmalle eksyttänyt,

Mitään ei voi enää muuttaa,

Mutta Äidinmaa on kanssanne aina:

Olette kaikki Suuren Venäjän lapset.

 

Summa summarum: ulkovenäläinen on Venäjän valtion silmissä väärien valintojensa ja ylipääsemättömien olosuhteiden uhri, joka ei syystä tai toisesta kyennyt yhteiseen suureen taipaleeseen mahtavassa kotimaassaan, mutta ei se mitään: kotimaahan hoitaa ja suojelee, sillä syntymästä asti kertyneitä velkoja pitää kansalaisen kuitenkin maksaa — sekä henkisesti sitoutumalla, isänmaallista rakkautta ja ylpeyttä osoittamalla että hyvin konkreettisesti käyttämällä omaa aikaa ja rahaa kaikenlaisiin menetelmiin.

On ilmiselvää, että kansalaisen omaa tahtoa tässä ei huomioida lainkaan: ulkovenäläinen on valtion hyödyke vaihtelevissa poliittisissa kuvioissa, tai sittenkin haitta — kuten kotoutumista edistänyt ystäväni, jonka kertomani tapauksen jälkeen siirtyi hiljattain toisenlaisen toiminnan äärelle.

Venäjän valtio ei ole kiinnostunut ulkovenäläisten menestymisestä maailmassa, mikäli tämä menestyminen johtaa henkiseen itsenäistymiseen ja oman venäläisyyden muuttumiseen vapaasti määriteltäväksi kieli- ja kulttuuri-identiteetiksi, jolla ei enää ole välittömiä sidoksia emomaahan. Venäjän erityisyyttä korostavan ideologian mukaan venäläinen ei edes kykene muuttumaan niin täysvaltaisesti, että lakkaa olemasta venäläinen: se on jo lähellä maanpetosta — ainakin henkisellä tasolla. Sen takia Venäjä katsoo, että ulkovenäläisten yhteisöjen asema maailmassa ei voi olla muuta kuin epävarma — pientä sortoa tai eriarvoisuutta suhteessa kantaväestöön on myös hyvä olla, jotta ulkovenäläiset muistaisivat, että vieras maa on aina mustikka, eikä mansikaksi ikinä muutu. Tätä hieman synkkää taustaa vastaan suuri ja mahtava, vaikutelman tekemisen mestarina, tunnettu Venäjä voi aina esiintyä ”henkisenä kotimaana”, joka tukee, suojelee ja ymmärtää, toisin kuin nämä amerikkalaiset, eurooppalaiset ja vaikka suomalaisetkin, jotka osaavat kyllä pitää vessojaan siistinä, mutteivat osaa olla niin tunteikkaita, avoimia ja vieraanvaraisia, niin rakastavia ja lämpimiä, kuin me venäläiset.

Venäjällä valtiona ei kuitenkaan aina mene tässä ulkovenäläisten paimentamisessa niin kuin Strömsössä, tai tässa tapauksessa Kremlissä. Jotkut ulkovenäläiset kun kuvittelevat olevansa uusien kotimaiden tasavertaisia kansalaisia ja hakevat halukkaasti niiden maiden passitkin.

Muistan itse tapauksen, kun eräs Lontoossa asuva venäläisrunoilijatar, joka muutti  sinne 90-luvun Venäjältä aloittaakseen elämänsä alusta poikansa itsemurhan jälkeen ihmetteli tuohtuneena minun kahta passiani. Eniten häntä tyrmistytti se, että kerroin toisen passin hakemisen syyksi haluni äänestää eduskuntavaaleissa ja kenties tulla joskus jopa itsekin ehdolle.

Viime päivinä jälleen kerran leimahtanut keskustelu, tai pikemminkin kiista kaksoiskansalaisten pois sulkemisesta tiettyjen virkojen hausta pakotti minut miettimään, mikä juuri minua tässä keskustelussa askarruttaa? Virkoihin kun minä en tähtää, ehdolle eduskuntavaaleihin minä en ilmeisesti ole asettumassa, mutta äänestysoikeus minulla säilyy — niin mikä siis vaivaa?

Vaivakseni osoittautui luottamus. Muttei suomalaisten julkisen keskustelun myötä horjuva luottamus minuun, kahden passin omistajaan.

Toimiessani kolmen vuoden aikana asioimistulkkina olen kohdannut varmaan nelisen sataa erilaista, eritaustaista venäjänkielistä. Tämä määrä ei tee vielä tilastoa tutkimukselle, mutta joitakin yhteenvetoja mielestäni sallii. Kaikissa niissä ihmisissä kielitason, maahanmuuttoperusteiden, iän ja tavoitteiden huolimatta oli yksi yhteinen piirre: he luottivat suomalaiseen järjestelmään — päivähoitoon, kouluun, neuvolaan, lääkäreihin, he luottivat jopa venäjän mediassa niin parjattuun lastensuojeluun! Heidän luottamuksensa sai jatkuvasti vahvistusta arkisessa asioinnissa — ja se oli juuri se, mikä erotti heidän kokemuksensa entisen Neuvostoliiton tylyistä käytännöistä: järjestelmään voi luottaa. Voi hoitaa omia asioita — ja ne hoituvat. Ei ehkä aina täysin mutkitta, mutta kuitenkin.

Asuttuaan maassa muutaman vuoden ajan ja vakuututtuaan siitä, että hän voi luottaa tähän valtioon, eli uskottaa valtiolle oikeuksiensa puolustuksen velvollisuuksien suorittamista vastaan, ihminen tekee päätöksen kansalaisuuden hakemisesta. Omasta päätöksestä vapaaehtoisesti haettava kansalaisuus on näin ollen henkilön ja valtion lopullinen sopimus molemminpuoleisesta luottamuksesta. Tämä erottaa haetun kansalaisuuden syntyperäisestä tai lapsena saadusta — nimenomaan se, että perusteena ovat luottamus ja oma päätös. Vaikka toisen kansalaisuuden hakeminen usein selitetään liikkumisen helpottamisella ja muilla käytännön syillä, en usko kenenkään hakevan vaikka kuinka arvokkaan passin valtiolta, johon ei voi näin arkitasolla luottaa.

Suomessa kasvavat epäilykset kaksoiskansalaisia kohtaan sekä heidän lojaalisuudensa kyseenalaistamien saattaa heikentää venäjänkielisten luottamuksen valtioon — juuri sen jokapäiväisen arkitasoisen luottamuksen siihen, että valtio hoitaa heidän suhteessaan velvollisuuksia samalla mitalla, kuin he hoitavat omiaan veroja maksamalla, työtä tekemällä ja näin pois päin. Tästä saattaa syntyä myös toinen ikävä ajatus: puolustaako Suomen valtio minun oikeuksiani omalla maaperällä, jossa lain mukaan tunnistetaan vain Suomen kansalaisuuttani, mikäli esimerkiksi joudun ahdisteltavaksi Venäjän viranomaisen, kannattajien tai sellaiseksi epäiltyjen taholta? Reagoidaanko mitenkään minun rikosilmoitukseeni kiristyksestä? Tällaista tilannetta on tietenkin vaikeaa kuvitella kaikkien 20 000 Suomen ja Venäjän passin omistajien kohdalla, mutta Venäjän harrastama vaikuttamispolitiikka tekee heidän asemasta Suomessa erittäin haavoittuvaisen: Venäjä kun omalla toiminnalla kanavoi tähän kieli- ja kulttuuriryhmään epäilyksiä tarkoituksena saada passivoituneesta ja omasta asemasta epävarmasta vähemmistöstä toimiva ulkopoliittinen vipu. En ota nyt kantaa siihen, miten toimitaan niiden venäjänkielisten kohdalla, joilla Suomen kansalaisuutta ei vielä ole. Mutta kaksoiskansalaisella on täysi oikeus olla Suomen valtion suojelema — myös lähtömaan vaikuttamis- ja painostamisyrityksiltä, sillä hän päätti luottaa Suomeen ja Suomi kansalaisuutensa hänelle myöntäessä päätti luottaa häneen, eikä hänellä ole maailmassa muuta paikkaa, mihin mennä turvaan. Valtion on kannettava vastuutta kansalaisistaan — eikä sitä vastuuta sopii porrastaa taustan mukaan.

Miten sitten valtion turvallisuus ja ne virat, jotka nyt halutaan varata vain yhden passin omistajille?

Olisi helppoa muuttaa lakia näin, että koko kahden passin optio poistuisi siitä kokonaan, mutta sitten pulassa ovat myös ne loput noin 60 000 kaksoiskansalaista, mukana lukien Ruotsista palanneet suomalaiseläkeläiset sekä toimiva ministeri Anne Berner.

Rajoittamisen riskeistä on jo kirjoitettu mediassa tarpeeksi, joten keskityn ajatuksiini.

Itse muokkaisin rajoittamiseperiaatetta lisäämällä siihen seuraavan kaksoiskansalaisia koskevan ehdon: riippumatta siitä, minkä maan kansalaisuus hänellä on, virkaan hakeutuvan kaksoiskansalaisen tulisi viimeistään työhaastattelun aikana allekirjoittaa suostumus luopua tietyssä määräajassa toisesta kansalaisuudestaan mikäli hänet valitaan virkaan. Todisteena itse luopumisesta olisi sitten hakijan lähtömaan antama todistus siitä, että luopumisprosessi on virallisesti vireillä, ja sittemmin todistus siitä, että kansalaisuudesta on luovuttu. Jos toisesta kansalaisuudesta luovutaan, mutta on syytä epäilllä viranomaisen lojaalisuutta, on silloin SUPO:n tehtävä varmistaa, onko kaikki kunnossa niin kuin kollegani Laura Halminen HS:n tuoreessa artikkelissaan kirjoittaa.

 

 

PolinaKopylova
Sitoutumaton Helsinki

Pietarista kotoisin oleva kaksikielinen poliittisesti sitoutumaton, mutta politiikasta ja yhteiskunnasta kiinnostunut toimittaja

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu